...

Niin monta hiljaista kuukautta. Sen aikana asiat eivät kuitenkaan ole muuttunut, korkeintaan pahentunut. Itken aina jos olen kotona. Itken vain, enkä osaa muuta tehdä. Yritän myös aina sillöin tällöin oksentaa ruokani ulos, mutta en kuitenkaan siinä onnistu. Harjoitus tekee mestarin, varmasti myös tässäkin asiassa. Laihdutus lähti hyvin käyntiin, mutta alkuunhan se tyssäsi. Vuoden alusta uudelleen, ja nyt ihan oikeasti. Psyykkaan ja haukun itseäni joka päivä, en ikinä kehu mistään ja välillä nipistän itseäni. Tahdon vain olla laiha. Ja kaunis. Teksti on sekavaa, niin olen minäkin. Makaan ystäväni sängyssä ja hän taitaa nukkua jo. Saimme pienen riidan elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa aikaiseksi ja nyt se painaa vähän mieltä, eikä uni tule. Myös lähestyvä koulu peloittaa. Aina kun rupeaa miettimään kaikkia näin vaikeita asioita, tulee mieleen, kuinka paljon helpompaa olisi mennä roikkumaan köydenjatkeeksi katosta tai hypätä sillalta. Kuka jäisi kaipaamaan? Nobody.

Tahdon olla laihalaihalaiha. En tahdo enään olla ruma pullero, jonka täytyy kaupasta etsiä L/XL kokoa. Tuntea itsensä niin huonoksi. Jesus, help me!

Minä vain tahdoin rakastaa

Tänään ei ollut hyvä päivä. Sekosin totaalisesti ja itkin ja huusin. Kauan. Pelotti olla yksinään. Menin meidän lääkekaappia läpi, pelkästään särkylääkkeitä. Googlettelin särkylääkkeiden vaikutuksia. Makasin särkylääkepurkki kädessä sängyllä, itkin. Eihän ne paskat pillerit mihinkään auta. Huusin. Halusin kuolla. Mietin, että soitanko jollekkin. Mä en pystynyt. Mä en pystynyt tekemään mitään. Mä vaan nukahdin, ja toivoin etten heräisi enään. Rupesi tuntumaan, että pitäisi puhua jollekkin tästä. Mutta en mä vaan pysty. Mä en pysty tekemään yhtään mitään. Mä en pysty sanomaan yhtään mitään. Mä vaan kärsin, yksin. Mä tahdon pois. Mä en jaksa enään opiskella. Mutta mun on pakko vielä. Olispa mulla joku, joka nyt ottaisi mut kainaloon, ja kertoisi kuinka se mua rakastaa. Mut sen sijaan, mä itken itseni ihan yksin uneen tänäkin yönä. Näitä öitä ei ole kuitenkaan ehkä enään montaa jäljellä... 

too fat too furious

Mä oon ikuinen laihduttaja. Tai oon ennen ollu. Nyt päätin, et nyt saa oikeesti riittää. Mä en halua enään käyttää vaatteita kokoa 38-42. Mä haluan mahtua kokoon 32/34. Oonkin kattellut we♥it:istä tässä koko illan inspiration-kuvia. Tällä hetkellä mun farkkujen tuumakoko on 32/34, mä haluan mahtua kokoon 26/34. Pistän tähän muutaman kuvan nyt peräkkäin, ilman mitään selityksiä. Ymmärtäkää vain näistä se, että mä haluan uuden kropan. Mä en halua enään olla iljettävä läski. Nyt vittu riittäää.

Mun paino on tällä hetkellä 85kg, vähän yli, saattaa tosin olla vähän ali. Mutta puhutaan nyt niin että 85kg on alkupaino.

Laskin painonindeksin: 29,4 Lievä lihavuus

 Ja kertoipa tuo ohjelma vielä, että päästäkseni normaalipainoon, pitäisi laihtua 12.8kg. 

Kuitenkin, oon laskenut, että kilo täytyy lähteä viikossa pois. Alussa saattaa olla hankalempaa, jossain vaiheessa lähtee nesteet jnejne. Kuitenkin, tuun kirjoittamaan tänne treenikirjaa sekä painoa merkkailen ylös. Tosin, tällä hetkellä mulla ei oo vaakaa. Tai on meillä, mutta patteri loppu. Yritän kuitenki jossain saada painon katottua. Elikkä, tällä kilo viikossa tekniikalla mulla on aikaa laihtua 8kk! Se on pitkä aika. Kuukaudessa on neljä viikkoa, joten 8*4=32 eli 32kg!! Pyöristän kuitenkin hieman alaspäin, ja mun laihdutustavote on nyt aluksi 28kg! Lokakuustahan tää siis varsinaisesti alkaa, mutta tässä on nyt vähä lähteä luomaan pohjaa reenille! Rantakuntoon 2013...? 

Nyt kaikki läskit, ottakaa itteenne niskasta kiinni ja menkää lenkille!

Because I miss you And this is all I wanna say

Tänään mä tajusin sen. Ketä mä oikeasti rakastan. Se on se, joka on mielessä kokoajan. Mä luulin ihan, että satun ajattelemaan mitä tahansa. Mut nyt pikkuhiljaa mä tajuan tän. Mä vihaan tätä tunnetta. Rakastanut samaa ihmistä kaksi vuotta. Kaksi helvetin pitkää vuotta.

Haluaisin vaan, että mulla olisi se tietty, jolle kertoisin joka vitun ilta, kuinka helvetisti mä sitä rakastan.

Joka auttais mua just nyt ku mulla on vaikeaa. Antais käden, eikä päästäis irti. Sanois, et se välittää ja ei halua menettää mua.

Onneks mä voin vaan unelmoida näistä kaikista, meinaan kyseinen poika, jolle koko postaus on omistettu, on poika jonka vuoksi viime syksynä viilsin ranteet auki. Ja mietin, että elämässäni ei ole enään mitään syytä.

Mä haluan halin ja suudelman, mä haluan oikeesti läheisyyttä. Mä kaipaan sitä.

Koitan saada huomenna aikaseksi laihdutussuunnitelman, tosin oon niin innoissani siitä, että saattaa olla että raapustan senkin vielä tänään!

Rakastan sua päivä päivältä enemmän

Viikko taas menny. En oikeestaan tiiä mihin. Mä oon vähän hiljempaa nyt, se ei kuitenkaan tarkota ettenkö enään kirjottais. Nyt vaan ei oo inspistä. Viikonloppuna mulla oli kivaa ja nauroin PALJON. Kiitos ihmiset. Kiitos että annatte mulle syyn, että pystyn ottamaan vielä muutaman hengenvedon. Kiitos. Rakastan teitä. 

Long time no see

Enpäs ookkaan vähään aikaan kirjotellut, piti kyllä joo mutta oli vähän esteitä.

Mitä mulle kuuluu? Normaalisti vastaisin joko "hyvää" tai "ihan hyvää". Täällä mä voin kuitenkin ihan rehellisesti kertoa, mitä mulle kuuluu. Mua ahdistaa. Ihan helvetisti. Oon vaan 2 viikkoa koulussa jäljessä, ja öö.. ihan hukassa? Mä en tiedä mitä tehdä. Mä en osaa mitään. Mua masentaa. Kaipaan jotain piristettä, mut mikään ei tunnu piristävän. Jos hyppäis vaan alas jostain korkeelta, kaikki stressi ja paineet ois poissa hetkessä. Pääsisin jonnekkin, missä voisin vihdoin ottaa ihan iisisti, ei mitään paineita. Siellä ois vaan mä. Yksin, rauhassa. Miksei elämä vois olla helppoa? Kokoajan tuntuu siltä, että pillahdan ihan just itkuun. Se on pahinta, kun kukaan ei tiedä miltä musta tuntuu. Kaikki kattoo vaan ulkokuoren perusteella, miten ihmisellä menee. Kunpa mä voisin olla kaunis. Normaali. Hyvä koulussa. Terve. Rakastaisinpa mä elämää. Nyt vaan sattuu. Rukoilu ei auta, mitä mä voin enään tehdä? Pelastakaa mut. Oikeesti. 

Tällä hetkellä mä en oo mistään ilonen. Näihin sanoihin on tällä kertaa hyvä lopettaa. Väsyttää, muttei siltikään väsytä.

Oon tuomittuna kulkemaan

Tänään herätessäni tajusin että olin itkenyt yöllä, koska sattuu niin paljon. Tällä kertaa ei kuitenkaan henkisesti vaan ihan fyysisesti. Munuaistulehdus ei ole kiva juttu. 

Mä haluaisin olla ihastunut, ja tuntea sen tunteen. Haluaisin kertoa jollekkin mun tunteista, mut oon nykyään niin kylmä. En ihastu enään kehenkään tosissaan, vaan vain "kännissä ja läpällä". Joku ihminen teki musta kylmän, kunniaa ja mainetta hänelle. Kaipaan sitä tunnetta, kun sanot että on kylmä, ja se henkilö jota rakastat, ottaa sut kainaloon ja katsoo silmiin kysyen "onko vielä". Mä kaipaan rakkautta. Mä kaipaan sitä tunnetta mikä kahden ihmisen välillä oli. Läheisyyttä ja lämpöä. Pitkiä kiusallisia hiljaisuuksia. Sitä tunnetta että joku välittää. Mä kaipaan sua Roni, ihan liikaa. Kunpa sä näkisit nää sanat, ja tajuisit, kuinka helvetisti mä sua rakastin.

Kyyneleitä. Taas kerran. Se on sillonkun ajattelee menneitä. Niin hyviä kun huonoja juttuja. Aina niistä seuraa kyyneleitä. Huoh. Mä vaan tahtoisin elää edes yhden päivän sillä tavalla, että nauraisin vaan koko päivän, enkä missään vaiheessa ajattelis mitään pahaa. Mun elämässä se ei oo mahdollista. Vaikka kuinka yrittäis. Tuntuu siltä että kokoajan yrittäis huutaa apua, mutta kukaan ei kuule. Ois tippunu syvään rotkoon, eikä kukaan huomais. Ehkä oonki. Ehkä mä pian havahdun ja nousen sieltä ylös, ja jatkan elämää onnellisena. Ikinä ei ois tapahtunut mitään pahaa. Mulla olis kauniit sirot kasvot. Ne ois kevyesti meikattu. Ruskea pitkä tukka kauniisti kiharrettu. Ja mä en edes tietäisi, mitä sana pahuus tarkoittaa.

Jos teillä on jotakin ideoita mistä voisin kirjotella, tiedätte mitä tehdä.

Kommentteja on muutenkin kiva saada, ne piristää päivää. Ootte ihania kun jaksatte lukea ja kommentoida!

Älä pelkää sisko, mä olen sun kanssasi täällä

Huomenna kouluun. En oo siltikään ihan terve vielä. Ei vaan voi olla enempää pois koulusta. Viikonloppu oli ja meni... käytiin leffassa ja syömässä kaverin kanssa ja olin yötä sen luona. Nauroin. Ihan hirveesti, ensin koska hauska leffa ja sitte koska mulla oli kivaa. Ihan helvetin kivaa. Pitkästä aikaa. Kaipaan enemmän mun naurua, vaikkei se kaunis ookkaan, tuun hyvälle mielelle siitä. Kunpa nauraisin useammin.

Kuitenkin, tänään kohtasi taas synkät ajatukset kun jäin yksin. Oli aikaa ajatella taas. Ja surra. Ja itkeä. Oon myöskin tajunnut yhden asian: mulla oli isosisko. Se oli mun esikuva, mä rakastin sitä eniten koko maailmassa. Mä halusin aina olla samanlainen kun se, mä aina autoin sitä, koska se oli niin cool. Jätin kaikki muut tekemiset väliin, autoin vaan siskoani. Ja sitten sain yhtäkkiä vaan paskaa niskaani siskoltani ja paljon. Ei ole enää siskoa. Kiitos vaan. Ei muistella pahalla ja silleen.

Kuitenkin, siitä on vaan päästävä yli. Ehkä meidän välit korjaantuu vielä joskus. Ehkä mä pystyn vielä kertomaan hirveitä asioita mun siskolle, mitä se ei tiedä ja mitä sen ehdottomasti pitäis tietää. Ehkä.

Pitäis tehdä toi kamala läksypino. Koko viime viikon läksyt, jei.

Haluat pois, et silti tiedä missä hyvä ois

Syksy tulee. Rakastan sitä. Saan polttaa kynttilöitä.

Itkettää. Tottakai, koko päivän oon kuunnellut surullisia biisejä. Mä kaipaan mun elämäniloa, ja sitä, että hymyilin vaan kokoajan. Nyt mä en pysty siihen, melkeen jokainen hymy jonka kasvoilleni luon, on vale. Oon myös yrittänyt rukoilla. Koska mä en tiedä ihan oikeasti enään mitä tehdä. 

 Aamulla herätessä ensimmäinen ajatus on "ehkä tänään on parempi päivä". Yleensä aina olen väärässä. Kokoajan tätä tekstiä kirjottaessa mua itkettää vaan kokoajan enemmän. Mitä se tarkottaa? Mitä se meinaa? Miksei kukaan vastaa mun kysymyksiin? Mä olen yksin. Pelastakaa mut.

Tuntuu siltä että on paljon asiaa, mutta silti ei saa sitä tulemaan ulos. Mulla taitaa taas kuume nousta, hienoa. Palaillaan huomenna, jos vaikka sais sitä tekstiäki tulemaan.

Pieni tyttö seisoo keskel helvetin liekkei, uuvuksissa koittaa saada ittensä pois sielt

Mä en halua huomiota enkä myöskään sääliä. Se ei pelasta ketään ihmistä. Se ei pelasta mua eikä keneäkään muuta. Se ei oo apu yhtään mihinkään. 

Whatever, tänään päivällä tuntu hetken paremmalta, kun yks rakas ihminen tuli moikkaamaan mua. Mä oikeesti jopa nauroin vattalihakset (mikäli ne tuolta mahan alta jostain löytyy) ihan kipeiksi, ja mulla oli hauskaa. Unohdin hetkeksi kaiken pahan. Miksei elämä voisi aina olla tälläistä? Sitten jäin taas yksin, rupesi itkettämään ja ahdistamaan. Ja tajusin taas kerran, mitä mun elämäni oikeasti on. Kunpa joku joskus huomaisi, miten paha mun on olla. Kysyisi "miten sä oot jaksanut tän kaiken", mutta valitettavasti, kukaan ei koskaan tule kysymään sitä. Ei ikinä. Mun vanhemmat on taas humalassa.... ja mä toivon taas pääseväni pois. 

Oon ollut kipeenä sunnuntaista saakka, ja tänään tietenkin mun ihana luokanvalvojani otti yhteyttä. Mietin, että mahtaisko mun elämä parantua jos vaihtaisin koulua? Edes vähäsen? Jos pääsisin kouluun, mistä tunnen pari ja tiedän muutaman? Jos tutustuisi uusiin ihmisiin, joilta saisi tukea? Kumpa edes joskus tietäisi mitä täytyy tehdä.  Oon vaan totaalisen hukassa tällä hetkellä. Tuntuu että pikku hiljaa valuu viemäristä alas, ja jossain vaiheessa katoaa lopullisesti... 

We♥it on täynnä niin kauniita kuvia. Tääkin kuva kiehtoo mua jollain sairaalla tavalla. Vaikka pelkään korkeita paikkoja, silti tuijotan tätä kuvaa hymyillen. Maybe someday... 

Tulevaisuus on niin pelottava sana. Mikä se on? Onko mullakin sellainen? Ei sitä voi oikeastaan ketään tietää. Ja mä pelkään sitä, tavallaan myös odotan. Pelottaa silti, että en saa mitään aikaseks ikinä, ja lopulta mun tulevaisuus päättyy. Huoh.

Mä lupaan kertoa täällä kaikesta, mä lupaan kertoa jos mua hymyillyttää, tai jos mulla on ollut hauskaa. Mä haluan kertoa jossain kaiken. Mä en pysty enään vaikenemaan ihan kokonaan, pakko saada puhua jossain. Tää taakka on ollut liian raskas yksin kannettavaksi. Jotenkin tuntuu keventävän taakkaa ees vähän. Joskus ehkä kokonaan. Ehkä joskus. Puhun paljon asioita ristiin, se tuntuu vähän hassulta. Välillä sanon, että en tiedä onko tulevaisuutta ja välillä sanon että tuskinpa tulevaisuutta on. Liikaa ajatuksia, kuten huomaatte. Kuitenkin, palaillaan huomenna?! Tai sitten jopa tänään, en tiedä. 

Entä jos ei jaksakkaan enään

Ihan nopeet morottelut vaan tähän alkuun, ihan sillä tavalla vaan että pääsette mun elämääni vähän sisälle. En tuu missään vaiheessa paljastamaan mun oikeaa nimeä, ikää tai asuinpaikkaani. Kuvaani en myöskään koskaan tuu tänne laittamaan. Sillä nää asiat mitä käsittelen tässä blogissa, on mulle niin vaikeita etten oo ikinä pystynyt kunnolla niistä ääneen puhumaan? Jaa miks.... no se selviää lukemalla.

Illan fiilis näkyy hyvin yllä olevassa kuvassa. Mua masentaa, itkettää ja tekis mieli vaan... nukahtaa eikä enään herätä. Pitemmän aikaa oon joutunut esittämään että kaikki on hyvin, maailmassa on vaan yks ihminen joka tietää miten mun asiat oikeesti on. Yks ihminen. Ja sekään ihminen ei oo sellanen, joka pystyis mua päivittäin pitämään kädestä kiinni ja lohduttamaan, vaan se on netissä. Mulla ei oo oikeesti ketään, jolle uskaltaisin avautua kunnolla. 

Ja sitten päästään tähän, miks mun elämä on niin vaikeaa? Jaa-a, ehkäpä siihen vaikuttaa alkoholistivanhemmat, itsetunto-ongelmat, stressi, ylipaino, alkoholiriippuvuus. Siitä voi vaan arvailla, että mikä eniten... kun en itsekään en aina tiedä. Tälläkin hetkellä mun vanhemmat on kumpikin humalassa, ja musta tuntuu niin pahalta. Mun tekis vaan mieli nyt nukahtaa ikuisesti. Ei mulla varsinaisesti täällä oo mitään ihmeellistä, en mä menestyny missään hyvin. Ei mulla oo paljoon oikeita ystäviä, jotka jäis oikeesti kaipaamaan. Ja perhe.. no se on vittu mitä on. Joka päivä vaan mietin, että entä jos mun perhe olisi erilainen? Oisinko mä onnellinen? En voi tietää, mut tekisin mitä vaan, jos mun vanhemmat ei kuluttais alkoholia. Ihan mitä vaan. "Nyt me alotetaan raitiselämä", jippii se kesti tällä kertaa mahtavat kaks viikkoa, jos ees sitä.

Ongelmana on myöskin se, että mä menin ja rakastuin viime keväänä ihanaan mieheen, jota kutsutaan nyt vaikkapa Roniksi. Roni kävi ahkerasti kattomassa mua, jolloin tapailukerrat päätty aina vaan haliin. Rupesin miettimään jo sillon, että mitä vikaa mussa taas on? Niin no, ulkonäkö jepjep. Sitten iski hiljasuus mun ja Ronin välille, mä ajattelin että game over, luovuta jo. Mutta paras ystäväni alkoholi käski mun jatkamaan, ja kerran humalassa tuli lähetettyä "se ratkaseva" viesti. Sain oikein mukavia vastauksia, ja meidän tarina sai jatkoa. Vietettiin oikein ihana perjantai-iltapäivä ja ilta, jolloin suudeltiinkin ensimmäistä kertaa herran kanssa. Ilta oli kaikinpuolin täydellinen, ja se vietettiin kesäkuun puolvälissä, ja alkoholiakin nautittiin loppuillasta vähän. Ja tuossa kun painoitin sanaa täydellinen, sitä se oli. Mutta arvatkaa mitä? Tämän jälkeen Roni ei ole pitänyt mitään yhteyttä. No, mun sydän särky täysin. Tää juttu sekasin ja kaikki muut ongelmat päälle tarkotti erittäin sekavaa kesää. Ryyppäsin paljon ja podin paljon krapuloita, aina vähän kadutti mutta illalla oli aina niin hyvä olo. Sekoilin toisten miesten kanssa, jotka olivat mua aina väh. 5 vuotta vanhempia, onneks ei päädytty mihinkään pitemmälle kenenkään kanssa. Mä rakastan yhä edelleen Ronia, vaikka jotain sinä iltana tapahtu, mikä sitten veti meidät erilleen. Mua rupee itkettämään taas ihan hirveesti, kun ajattelinkin tota iltaa ja kaikkea mitä meidän välillä tapahtu. Mä en yleensä suutele ketään selvinpäin, varsinkaan noin tollee... intohimosesti. ♥

Tosiaan, tässä olis alkuun vähän tällästä yleistä tietoa. Tää blogi ei tuu pelkästään olemaan tämmönen itkublogi, koitan saada tänne muutakin aikaseks, esim. tulevaisuuden suunnitelmia (tai sitä että onko mulla mitään tulevaisuutta..?) jne. Postausehdotuksia saa kans antaa! 

♥ "Emilia"