Pieni tyttö seisoo keskel helvetin liekkei, uuvuksissa koittaa saada ittensä pois sielt

Mä en halua huomiota enkä myöskään sääliä. Se ei pelasta ketään ihmistä. Se ei pelasta mua eikä keneäkään muuta. Se ei oo apu yhtään mihinkään. 

Whatever, tänään päivällä tuntu hetken paremmalta, kun yks rakas ihminen tuli moikkaamaan mua. Mä oikeesti jopa nauroin vattalihakset (mikäli ne tuolta mahan alta jostain löytyy) ihan kipeiksi, ja mulla oli hauskaa. Unohdin hetkeksi kaiken pahan. Miksei elämä voisi aina olla tälläistä? Sitten jäin taas yksin, rupesi itkettämään ja ahdistamaan. Ja tajusin taas kerran, mitä mun elämäni oikeasti on. Kunpa joku joskus huomaisi, miten paha mun on olla. Kysyisi "miten sä oot jaksanut tän kaiken", mutta valitettavasti, kukaan ei koskaan tule kysymään sitä. Ei ikinä. Mun vanhemmat on taas humalassa.... ja mä toivon taas pääseväni pois. 

Oon ollut kipeenä sunnuntaista saakka, ja tänään tietenkin mun ihana luokanvalvojani otti yhteyttä. Mietin, että mahtaisko mun elämä parantua jos vaihtaisin koulua? Edes vähäsen? Jos pääsisin kouluun, mistä tunnen pari ja tiedän muutaman? Jos tutustuisi uusiin ihmisiin, joilta saisi tukea? Kumpa edes joskus tietäisi mitä täytyy tehdä.  Oon vaan totaalisen hukassa tällä hetkellä. Tuntuu että pikku hiljaa valuu viemäristä alas, ja jossain vaiheessa katoaa lopullisesti... 

We♥it on täynnä niin kauniita kuvia. Tääkin kuva kiehtoo mua jollain sairaalla tavalla. Vaikka pelkään korkeita paikkoja, silti tuijotan tätä kuvaa hymyillen. Maybe someday... 

Tulevaisuus on niin pelottava sana. Mikä se on? Onko mullakin sellainen? Ei sitä voi oikeastaan ketään tietää. Ja mä pelkään sitä, tavallaan myös odotan. Pelottaa silti, että en saa mitään aikaseks ikinä, ja lopulta mun tulevaisuus päättyy. Huoh.

Mä lupaan kertoa täällä kaikesta, mä lupaan kertoa jos mua hymyillyttää, tai jos mulla on ollut hauskaa. Mä haluan kertoa jossain kaiken. Mä en pysty enään vaikenemaan ihan kokonaan, pakko saada puhua jossain. Tää taakka on ollut liian raskas yksin kannettavaksi. Jotenkin tuntuu keventävän taakkaa ees vähän. Joskus ehkä kokonaan. Ehkä joskus. Puhun paljon asioita ristiin, se tuntuu vähän hassulta. Välillä sanon, että en tiedä onko tulevaisuutta ja välillä sanon että tuskinpa tulevaisuutta on. Liikaa ajatuksia, kuten huomaatte. Kuitenkin, palaillaan huomenna?! Tai sitten jopa tänään, en tiedä.