Niin monta hiljaista kuukautta. Sen aikana asiat eivät kuitenkaan ole muuttunut, korkeintaan pahentunut. Itken aina jos olen kotona. Itken vain, enkä osaa muuta tehdä. Yritän myös aina sillöin tällöin oksentaa ruokani ulos, mutta en kuitenkaan siinä onnistu. Harjoitus tekee mestarin, varmasti myös tässäkin asiassa. Laihdutus lähti hyvin käyntiin, mutta alkuunhan se tyssäsi. Vuoden alusta uudelleen, ja nyt ihan oikeasti. Psyykkaan ja haukun itseäni joka päivä, en ikinä kehu mistään ja välillä nipistän itseäni. Tahdon vain olla laiha. Ja kaunis. Teksti on sekavaa, niin olen minäkin. Makaan ystäväni sängyssä ja hän taitaa nukkua jo. Saimme pienen riidan elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa aikaiseksi ja nyt se painaa vähän mieltä, eikä uni tule. Myös lähestyvä koulu peloittaa. Aina kun rupeaa miettimään kaikkia näin vaikeita asioita, tulee mieleen, kuinka paljon helpompaa olisi mennä roikkumaan köydenjatkeeksi katosta tai hypätä sillalta. Kuka jäisi kaipaamaan? Nobody.
Tahdon olla laihalaihalaiha. En tahdo enään olla ruma pullero, jonka täytyy kaupasta etsiä L/XL kokoa. Tuntea itsensä niin huonoksi. Jesus, help me!
