Tänään mä tajusin sen. Ketä mä oikeasti rakastan. Se on se, joka on mielessä kokoajan. Mä luulin ihan, että satun ajattelemaan mitä tahansa. Mut nyt pikkuhiljaa mä tajuan tän. Mä vihaan tätä tunnetta. Rakastanut samaa ihmistä kaksi vuotta. Kaksi helvetin pitkää vuotta.
Haluaisin vaan, että mulla olisi se tietty, jolle kertoisin joka vitun ilta, kuinka helvetisti mä sitä rakastan.
Joka auttais mua just nyt ku mulla on vaikeaa. Antais käden, eikä päästäis irti. Sanois, et se välittää ja ei halua menettää mua.
Onneks mä voin vaan unelmoida näistä kaikista, meinaan kyseinen poika, jolle koko postaus on omistettu, on poika jonka vuoksi viime syksynä viilsin ranteet auki. Ja mietin, että elämässäni ei ole enään mitään syytä.
Mä haluan halin ja suudelman, mä haluan oikeesti läheisyyttä. Mä kaipaan sitä.
Koitan saada huomenna aikaseksi laihdutussuunnitelman, tosin oon niin innoissani siitä, että saattaa olla että raapustan senkin vielä tänään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti