Minä vain tahdoin rakastaa

Tänään ei ollut hyvä päivä. Sekosin totaalisesti ja itkin ja huusin. Kauan. Pelotti olla yksinään. Menin meidän lääkekaappia läpi, pelkästään särkylääkkeitä. Googlettelin särkylääkkeiden vaikutuksia. Makasin särkylääkepurkki kädessä sängyllä, itkin. Eihän ne paskat pillerit mihinkään auta. Huusin. Halusin kuolla. Mietin, että soitanko jollekkin. Mä en pystynyt. Mä en pystynyt tekemään mitään. Mä vaan nukahdin, ja toivoin etten heräisi enään. Rupesi tuntumaan, että pitäisi puhua jollekkin tästä. Mutta en mä vaan pysty. Mä en pysty tekemään yhtään mitään. Mä en pysty sanomaan yhtään mitään. Mä vaan kärsin, yksin. Mä tahdon pois. Mä en jaksa enään opiskella. Mutta mun on pakko vielä. Olispa mulla joku, joka nyt ottaisi mut kainaloon, ja kertoisi kuinka se mua rakastaa. Mut sen sijaan, mä itken itseni ihan yksin uneen tänäkin yönä. Näitä öitä ei ole kuitenkaan ehkä enään montaa jäljellä... 

too fat too furious

Mä oon ikuinen laihduttaja. Tai oon ennen ollu. Nyt päätin, et nyt saa oikeesti riittää. Mä en halua enään käyttää vaatteita kokoa 38-42. Mä haluan mahtua kokoon 32/34. Oonkin kattellut we♥it:istä tässä koko illan inspiration-kuvia. Tällä hetkellä mun farkkujen tuumakoko on 32/34, mä haluan mahtua kokoon 26/34. Pistän tähän muutaman kuvan nyt peräkkäin, ilman mitään selityksiä. Ymmärtäkää vain näistä se, että mä haluan uuden kropan. Mä en halua enään olla iljettävä läski. Nyt vittu riittäää.

Mun paino on tällä hetkellä 85kg, vähän yli, saattaa tosin olla vähän ali. Mutta puhutaan nyt niin että 85kg on alkupaino.

Laskin painonindeksin: 29,4 Lievä lihavuus

 Ja kertoipa tuo ohjelma vielä, että päästäkseni normaalipainoon, pitäisi laihtua 12.8kg. 

Kuitenkin, oon laskenut, että kilo täytyy lähteä viikossa pois. Alussa saattaa olla hankalempaa, jossain vaiheessa lähtee nesteet jnejne. Kuitenkin, tuun kirjoittamaan tänne treenikirjaa sekä painoa merkkailen ylös. Tosin, tällä hetkellä mulla ei oo vaakaa. Tai on meillä, mutta patteri loppu. Yritän kuitenki jossain saada painon katottua. Elikkä, tällä kilo viikossa tekniikalla mulla on aikaa laihtua 8kk! Se on pitkä aika. Kuukaudessa on neljä viikkoa, joten 8*4=32 eli 32kg!! Pyöristän kuitenkin hieman alaspäin, ja mun laihdutustavote on nyt aluksi 28kg! Lokakuustahan tää siis varsinaisesti alkaa, mutta tässä on nyt vähä lähteä luomaan pohjaa reenille! Rantakuntoon 2013...? 

Nyt kaikki läskit, ottakaa itteenne niskasta kiinni ja menkää lenkille!

Because I miss you And this is all I wanna say

Tänään mä tajusin sen. Ketä mä oikeasti rakastan. Se on se, joka on mielessä kokoajan. Mä luulin ihan, että satun ajattelemaan mitä tahansa. Mut nyt pikkuhiljaa mä tajuan tän. Mä vihaan tätä tunnetta. Rakastanut samaa ihmistä kaksi vuotta. Kaksi helvetin pitkää vuotta.

Haluaisin vaan, että mulla olisi se tietty, jolle kertoisin joka vitun ilta, kuinka helvetisti mä sitä rakastan.

Joka auttais mua just nyt ku mulla on vaikeaa. Antais käden, eikä päästäis irti. Sanois, et se välittää ja ei halua menettää mua.

Onneks mä voin vaan unelmoida näistä kaikista, meinaan kyseinen poika, jolle koko postaus on omistettu, on poika jonka vuoksi viime syksynä viilsin ranteet auki. Ja mietin, että elämässäni ei ole enään mitään syytä.

Mä haluan halin ja suudelman, mä haluan oikeesti läheisyyttä. Mä kaipaan sitä.

Koitan saada huomenna aikaseksi laihdutussuunnitelman, tosin oon niin innoissani siitä, että saattaa olla että raapustan senkin vielä tänään!

Rakastan sua päivä päivältä enemmän

Viikko taas menny. En oikeestaan tiiä mihin. Mä oon vähän hiljempaa nyt, se ei kuitenkaan tarkota ettenkö enään kirjottais. Nyt vaan ei oo inspistä. Viikonloppuna mulla oli kivaa ja nauroin PALJON. Kiitos ihmiset. Kiitos että annatte mulle syyn, että pystyn ottamaan vielä muutaman hengenvedon. Kiitos. Rakastan teitä. 

Long time no see

Enpäs ookkaan vähään aikaan kirjotellut, piti kyllä joo mutta oli vähän esteitä.

Mitä mulle kuuluu? Normaalisti vastaisin joko "hyvää" tai "ihan hyvää". Täällä mä voin kuitenkin ihan rehellisesti kertoa, mitä mulle kuuluu. Mua ahdistaa. Ihan helvetisti. Oon vaan 2 viikkoa koulussa jäljessä, ja öö.. ihan hukassa? Mä en tiedä mitä tehdä. Mä en osaa mitään. Mua masentaa. Kaipaan jotain piristettä, mut mikään ei tunnu piristävän. Jos hyppäis vaan alas jostain korkeelta, kaikki stressi ja paineet ois poissa hetkessä. Pääsisin jonnekkin, missä voisin vihdoin ottaa ihan iisisti, ei mitään paineita. Siellä ois vaan mä. Yksin, rauhassa. Miksei elämä vois olla helppoa? Kokoajan tuntuu siltä, että pillahdan ihan just itkuun. Se on pahinta, kun kukaan ei tiedä miltä musta tuntuu. Kaikki kattoo vaan ulkokuoren perusteella, miten ihmisellä menee. Kunpa mä voisin olla kaunis. Normaali. Hyvä koulussa. Terve. Rakastaisinpa mä elämää. Nyt vaan sattuu. Rukoilu ei auta, mitä mä voin enään tehdä? Pelastakaa mut. Oikeesti. 

Tällä hetkellä mä en oo mistään ilonen. Näihin sanoihin on tällä kertaa hyvä lopettaa. Väsyttää, muttei siltikään väsytä.

Oon tuomittuna kulkemaan

Tänään herätessäni tajusin että olin itkenyt yöllä, koska sattuu niin paljon. Tällä kertaa ei kuitenkaan henkisesti vaan ihan fyysisesti. Munuaistulehdus ei ole kiva juttu. 

Mä haluaisin olla ihastunut, ja tuntea sen tunteen. Haluaisin kertoa jollekkin mun tunteista, mut oon nykyään niin kylmä. En ihastu enään kehenkään tosissaan, vaan vain "kännissä ja läpällä". Joku ihminen teki musta kylmän, kunniaa ja mainetta hänelle. Kaipaan sitä tunnetta, kun sanot että on kylmä, ja se henkilö jota rakastat, ottaa sut kainaloon ja katsoo silmiin kysyen "onko vielä". Mä kaipaan rakkautta. Mä kaipaan sitä tunnetta mikä kahden ihmisen välillä oli. Läheisyyttä ja lämpöä. Pitkiä kiusallisia hiljaisuuksia. Sitä tunnetta että joku välittää. Mä kaipaan sua Roni, ihan liikaa. Kunpa sä näkisit nää sanat, ja tajuisit, kuinka helvetisti mä sua rakastin.

Kyyneleitä. Taas kerran. Se on sillonkun ajattelee menneitä. Niin hyviä kun huonoja juttuja. Aina niistä seuraa kyyneleitä. Huoh. Mä vaan tahtoisin elää edes yhden päivän sillä tavalla, että nauraisin vaan koko päivän, enkä missään vaiheessa ajattelis mitään pahaa. Mun elämässä se ei oo mahdollista. Vaikka kuinka yrittäis. Tuntuu siltä että kokoajan yrittäis huutaa apua, mutta kukaan ei kuule. Ois tippunu syvään rotkoon, eikä kukaan huomais. Ehkä oonki. Ehkä mä pian havahdun ja nousen sieltä ylös, ja jatkan elämää onnellisena. Ikinä ei ois tapahtunut mitään pahaa. Mulla olis kauniit sirot kasvot. Ne ois kevyesti meikattu. Ruskea pitkä tukka kauniisti kiharrettu. Ja mä en edes tietäisi, mitä sana pahuus tarkoittaa.

Jos teillä on jotakin ideoita mistä voisin kirjotella, tiedätte mitä tehdä.

Kommentteja on muutenkin kiva saada, ne piristää päivää. Ootte ihania kun jaksatte lukea ja kommentoida!

Älä pelkää sisko, mä olen sun kanssasi täällä

Huomenna kouluun. En oo siltikään ihan terve vielä. Ei vaan voi olla enempää pois koulusta. Viikonloppu oli ja meni... käytiin leffassa ja syömässä kaverin kanssa ja olin yötä sen luona. Nauroin. Ihan hirveesti, ensin koska hauska leffa ja sitte koska mulla oli kivaa. Ihan helvetin kivaa. Pitkästä aikaa. Kaipaan enemmän mun naurua, vaikkei se kaunis ookkaan, tuun hyvälle mielelle siitä. Kunpa nauraisin useammin.

Kuitenkin, tänään kohtasi taas synkät ajatukset kun jäin yksin. Oli aikaa ajatella taas. Ja surra. Ja itkeä. Oon myöskin tajunnut yhden asian: mulla oli isosisko. Se oli mun esikuva, mä rakastin sitä eniten koko maailmassa. Mä halusin aina olla samanlainen kun se, mä aina autoin sitä, koska se oli niin cool. Jätin kaikki muut tekemiset väliin, autoin vaan siskoani. Ja sitten sain yhtäkkiä vaan paskaa niskaani siskoltani ja paljon. Ei ole enää siskoa. Kiitos vaan. Ei muistella pahalla ja silleen.

Kuitenkin, siitä on vaan päästävä yli. Ehkä meidän välit korjaantuu vielä joskus. Ehkä mä pystyn vielä kertomaan hirveitä asioita mun siskolle, mitä se ei tiedä ja mitä sen ehdottomasti pitäis tietää. Ehkä.

Pitäis tehdä toi kamala läksypino. Koko viime viikon läksyt, jei.